Vähiin käy ennen kuin loppuu, sanoi akka lumihangessa. Museo- ja kulttuurikuvia olis vielä, mutta ne taitaa tulla vähän jälkijättöisesti. Etenkin, kun läppäri lähtee vanhempien mukana ensimmäisessä muuttokuormassa. Kummasti tavara on lisääntynyt, vaikka jotain laitoin niiden mukaan jo kuukausi sitten.

Viikko on ollut vähän omituinen, sillä mies on ollut täällä viime perjantaista lähtien. Kun on tottunut taas olemaan pari kuukautta yksin, on omituista, kun yhtäkkiä arjessa on joku muukin. Mukavaahan se tietysti on. Juhannus käytettiin ahkerasti kulttuurin parissa, käytiin Tukholmassa, Vanhassa Uppsalassa ja Sigtunassa. Syntymäpäivänäni juotiin samppanjaa ja syötiin mansikoita. Olipahan muuten ensimmäinen kaupunkijuhannus sitten 18-vuotissyntymäpäivieni, jotka osuivat juhannusaattoon. Hassua, miten nuorempana olisin tehnyt melkein mitä tahansa muuta, kuin ollut mökillä, nyt en olisi muualla jos olisi mahdollisuus möllöttää siellä päivät pitkät. Kai se on aikuistumista sitten se. Mut hei, sauna, järvi ja grilli! En oo saanut grilliruokaa koko kesänä! Uusia pottuja sentään, ja niitä mansikoita kans.

Jaa se gradu? On sitä enemmän kuin ennen lähtöä. Ja oon lukenut ihan mielettömiä kirjoja. Ja törmännyt paikalliseen opiskelijaan, jolla on sama graduaihe. Oli aika kummallista se. Eli edistykseksi tätä voi sanoa, taaksepäin kun on vaikea mennä. Pitääkin ottaa varmuuskopiot vielä ennen eroa läppäristä.

Huomenna tulevat vanhemmat, jotka ottavat mukaansa lähes kaikki kamat ja suuntaavat Norjaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että minua tullaan autolla hakemaan, mutta kun vanhemmat joka tapauksessa käyvät kerran vuodessa Turskalandiassa, niin käy se nyt näinkin. Minä ja mies jatkamme perjantaina suomenlaivalla Turkuun, jossa on tänä viikonloppuna aika muinainen meno. Keskiaikamarkkinoilla viivymme sunnuntaihin, jolloin siirrymme illasta Tampereelle, jossa vihdoin pääsen kotiin kolmen kuukauden poissaolon jälkeen, ja maanantaina yhdeksältä pitää olla Tampereen seurakuntien toimistossa vastaanottamassa uuden työpaikan avaimet ja heinäkuun työvuorolista.

Jännän äärellä ollaan taas.

Kuinka käydä Uppsalassa

Uppsala on yllättävän lähellä Tukholmaa. Junalla aikaa kuluu parhaimmillaan 40 min, bussilla körötellään tunti. Olo on välillä kuin Lahdessa asuisi, onneksi vain siinä mielessä että pääkaupunki on lähellä mutta päivittäinen asuminen on kohtuullisen väljää ja halpaa. Isäni kävi 90-luvulla Helsingissä töissä, ja hänen työmatkansa Lahdesta Pasilaan uutta moottoritietä pitkin oli välillä nopeampi kuin espoolaisten.

Jos olet päiväreissulla Tukholmassa, eikä pääkaupunki enää jaksa innostaa, piiriään on helppo laajentaa tänne. Tietysti yön yli näkee jo vähän enemmän, muttei päiväreissukaan kylmäksi jätä. Lisäksi on jotain tekemistä niille aamun tunneille, kun laivasta pitää poistua mutta Tukholmassa mikään ei ole auki. Näin se menee:

Junamatka

Hoida itsesi terminaalista keskusrautatieasemalle, Centralstationille. Itse olen viime aikoina kulkenut Suomeen Viikingillä. Terminaalin edestä lähtee ainakin Flygbussarnan bussi, joka vie ensin Slussenille ja sitten Centralstationille eikä maksaa montaa kymmentä kruunua. Viikingin terminaalista voi vielä kävelläkin vanhan kaupungin läpi, jossei ole kiire. Siljan terminaali on kauempana, mutta vastaavanlainen bussikuljetus sieltäkin tulee. Myös metro on lähellä.

Juna-aikatauluja ja muita matkustusvaihtoehtoja kannattaa kurkkia etukäteen Reissurobotista, jonka saa myös englanninkielisenä. Svenska Järnvägen, SJ, liikennöi väliä suoraan, paikallisliikenneyhtiöt Stockholms lokaltrafik ja Upplands lokaltrafik kulkevat myös mutta niillä saattaa joutua vaihtamaan. Reissurobotti näyttää kuitenkin hyvin eri vaihtoehtoja. Juna on yleensä kalliimpi mutta nopeampi, bussi hitaampi ja halvempi. Hintatietojakin robotista näkee, ja osan matkoista voi myös ostaa etukäteen sieltä tai suoraan SJ:n sivuilta.

Lipun voi ostaa netistä useissa tapauksissa tai sitten asemalta. Lippuautomaatteja on paljon ja ne toimivat hyvin, kunhan katsoo, että ostaa lipun sen firman koneesta jolla aikoo myös matkustaa. SJ:n automaateista taitaa tosin saada paikallisliikenteen lippujakin. Opiskelija-alennus koskee vain ruotsalaisia, mutta nuorisoalennus on voimassa 25 ikävuoteen asti.

Shoppailua

Rautatieasema on keskustan laitamilla. Sieltä kannattaa napata mukaansa kartta. Kävelymatkan päässä on lähes kaikki, joten julkisen liikenteen kanssa ei tarvitse leikkiä. Kun lähtee kohti keskustaa, edessä on useampi kortteli shoppailukeskustaa, ja Svartbäcksgatanin kävelykadun varrelta löytää kaikki tarpeelliset vaate- ja kenkämerkit. Jos haluaa ostaa sellaista, mitä ei Suomesta saa H&M/Ginatricotin sijasta, Svartbäcksgatanin ja St. Persgatanin kulmasta löytyvästä kauppakeskuksesta löytyy saksalainen teinivaateketju New Yorker. (Syksyllä se näköjään avaa ensimmäisen liikkeensä Hyvinkäälle (miksi sinne? täh?) ja Itikseen, mutta toistaiseksi Suomesta ei saa.)

Bibliofiileille suosittelen Strindbergin esikoisteoksen mukaan nimettyä Röda rummet -antikvariaattia osoitteessa Dragarbrunnsgatan 56 & 58. Lähistölllä on myös muita antikvariaatteja. Uusia kirjoja löytyy Akademibokhandelista, joka sijaitsee Forumgallerian kauppakeskuksessa, joka löytyy Åhlensin vierestä.

Jos tykkäät kirppareista, löytyy samoilta hoodeilta myös Pelastusarmeijan Myrorna, osoite on Kungsängsgatan 20 (katu on sama kuin Svartbäcksgatan, sen nimi muuttuu keskustorin jälkeen). Sen lähellä oli muistaakseni myös vintageputiikki, joka on huonosti auki. 

Kylttyyriä 

Shoppailumahdollisuudet ovat joen itäpuolella, länsipuolelta taas löytyy kulttuuri. Matkalla voi ihastella kaunista jokirantaa. Joen varrelta löytyy maakuntamuseo, Upplands museum, jossa vihdoin pitäisi ensi viikolla käydä. Tuomiokirkkoa ei voi olla huomaamatta. Sitä vastapäätä on Gustavianum, missä kannattaa käydä kurkkimassa keskiaikaisia luentomuistiinpanoja, maailman ainutta kokonaisena säilynyttä kuriositeettikaappia ja anatomista teatteria, missä opetettiin lääketiedettä 1600-luvulla ruumiinavauksien avulla. 

Gustavianumin takaa näkyy yliopiston päärakennus, minne pääsee turistikin sisälle. Aulan ja koko talon arkkitehtuuri on todella hieno. Jos käy siellä, pääsee Övre slottsgatania pitkin yliopiston pääkirjastolle, Carolina Redivivalle, jonka näyttelyssä on uskomattoman hieno kokoelma vanhoja kirjoja. Näyttelyssä on esillä myös hopearaamattu, joka on kirjoitettu 500-luvun Italiassa.

Carolinan ja tuomiokirkon välistä löytyy myös keskiaikainen kirkko, Pyhän kolminaisuuden kirkko. Hitto vie, se on mun työpaikan vieressä mutten ole vielä käynyt. Ensi viikolla siis. Keskiaikaiset seinämaalaukset ovat kuulemma upeita verrattuna tuomiokirkon kansallisromanttiseen restaurointiin.

Ruokaa

Ruoka on pääasiassa samanlaista kuin Suomessa, ja keskustan alueella on paikkoja, mistä valita. Nopeasti huomaa, että sushipaikkoja on enemmän kuin valtakunnan itäisissä osissa. Myöskin S-ryhmän ketjuravintolat loistavat poissaolollaan. Etnisiä paikkoja on paljon, samoin kahviloita, joista saa usein salaatteja tai isoja voileipiä. 

Meidän perheen perinteinen buffetpaikka on aiemmin mainittu Fugu Drottningsgatanilla. Työkaveri kehui myös Dragon Pallasia Kungsängsgatan 20:ssa. Kungsängsgatanilta löytyy myös Rififi, jolla on pizzabuffetti.

Kahviloista paras on niin legendaarinen Ofvandahls, että sillä on oma Wikipedia-sivukin. Myös Carolina Redivivalla on hauska pieni kahvila, mutta siellä voi maksaa vain käteisellä.

Ruotsalaista ruokakulttuuria vaivaa vähän sama kuin suomalaista: omia ravintoloita ei ole, tai jos on, ne on usein fine diningia. Lihapullia ja perunamuussia saa sentään huoltoasemilta, mutta keskustan ravintoloista et sellaisia löydä. Paitsi jos ne on kreikkalaisia. Jos on iltaa Uppsalassa ja on kaunis sää, illalliselle mukava vaihtoehto on Tsatsiki, joka löytyy kirjaimellisesti joen rannasta. Koski saattaa pauhata sen verran kovaa, ettei vierustoverin puheesta saa selvää, mutta hauskaa siellä on. Ja ihanat mezet. Myös Hambergsin kalaravintolaa on suositeltu, sieltä saa lounastakin. Lounaspaikaksi voin suositella myös Kauppahallia St. Eriks torin nurkalla. Olen useamman kerran syönyt sekä Mat & Kökin salaatteja ja pastoja sekä Yukikon sushia.

Toiseksi päiväksi

Jos tulet pidemmäksi aikaa, kannattaa kulttuurin- tai viikinginnälkäisten suunnata Vanhaan Uppsalaan. Bussi nr. 2 menee suoraan sinne Kungsgatania pitkin. Sieltä löytyvät kuninkaankummut, viikinkimuseo, keskiaikainen kirkko ja vähän uudempaa talonpoikaiskulttuuria esittelevä Disagården. Alueella myös kaivetaan ahkerasti, kirkon vieressä on aiemmin sijainnut pitkätalo, jonka muoto on edelleen nähtävissä. Myös vanhoilla pelloilla kaivetaan, sieltä on ilmeisesti löydetty useampikin hautapaikka. 

Ja Odinslundin kahvila ja Vanhan Uppsalan sima! Viimeksi oli latinki vasta tulilla, mutta toivottavasti nyt juhannukseksi olisi pantu uutta simaa.

Skoklosterin linna - c'est baroque!

Tästä reissusta on jo aikaa, mutta eipä se linnakaan ole miksikään muuttunut.

Käytiin toukokuun lopulla työpaikan kevätretkellä Skoklosterin linnassa. Ihan mahtavaa, että tällainen tilaisuus tarjoutui, koska Skoklosterilla on ollut yhteistyötä entisen työpaikkani Hämeen linnan kanssa, tai ainakin siitä on linnalla paljon puhuttu. Odotin innolla, millainen paikka on kyseessä. Hyvä myös, että mentiin porukalla pikkubussilla, koska autottoman on vähän vaikea päästä Skoklosteriin. Kai siitä joku paikallisbussi köröttelee ohi, mutta muuten parinkymmenen kilometrin säteellä on pelkkää peltoa ja pikkutietä.

Hämeen linnan kanssa ei Skoklosterilla ole juuri muuta tekemistä kuin yhteistyö. Hämeen linna on 800-vuotinen Ruotsin kruunun tukikohta tutkimattomassa Hämeessä, joka on palvellut lähinnä sotilaiden levähdyspaikkana ja verotuksen solmukohtana. Skokloster on suurvalta-ajan palatsi, tosin keskellä metsää sekin (edelleen). Molemmissa on sisäpiha ja neliömäinen muoto, mutta siihen se sitten loppuukin.

Kaikki kuvat taas Picasassa.

Parkkipaikalta lähestyttäessä

Sisäänkäynti ja kulmatorni, jonne päästiin myöhemmin.

Sisäpiha.

Käytävät olivat aika koristeltuja, huoneista nyt puhumattakaan.

Skoklosteriin pääsee vain oppaan johdolla, mikä on ihan ymmärrettävää ottaen huomioon millainen määrä esineitä ja seinämaalauksia siellä on. Ryhmän mukana kulki myös vartija, joka lukitsi ovet ryhmän jälkeen. En tiedä, onko sama käytäntö kaikilla kierroksilla vai vain meillä, koska olimme liikkeellä normaalin aukioloajan ulkopuolella, maanantaina. Vartija kierroksilla kuulostaa kuitenkin hyvältä, koska räplättävää on ihan kamalasti. Me museoihmiset ymmärrämme vähän paremmin, että ei saa koskea, vaikka mieli tekis.

Koska olen itsekin toiminut jokusen vuoden museo-oppaana, tuli oppaan puheita kuunneltua vähän eri tavalla. Oppaamme oli oikein mukava ja pätevä, ja äänestä kuuli, ettei tässä olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Ilmeisesti osa ryhmästämme myös tunsi oppaan ennalta.

Yläkerta on pidetty suurvaltakauden asussa, joten sähkövaloja siellä ei ole. Opas näytti taskulampulla yksityiskohtia, ikkunoista onneksi tuli vähän valoa.

Linnan ensimmäinen omistaja ja rakennuttaja, kreivi Carl Gustaf Wrangel.

Vaimonsa kreivitär Anna Margareta von Haugwitz, muissa tauluissa parin lapsia, joita syntyi yhteensä 11 mutta vain kolme (tytärtä) eli aikuisikään.

Pari itse ei asunut palatsissaan kuin kerran tai pari. He viettivät suurimman osan ajastaan Saksassa 30-vuotisen sodan pyörteissä. Linna kuitenkin koristeltiin ja kalustettiin aikansa ihanteiden mukaan, ja alkuperäinen asu on hämmästyttävällä tavalla säilynyt. Tilaa ei voitu myydä, eikä yhtään miespuolista perillistä kasvanut aikuiseksi asti, joten linna periytyi tyttären, Margareta Julianan, aviomiehelle Nils Brahelle. Linna oli Brahen suvun omistuksessa aina 1930-luvulle asti, jolloin se siirtyi von Essenin suvulle, joka möi linnan Ruotsin valtiolle 1967. Kalustus kuuluu tosin edelleen von Esseneille.

Kreivi Wrangelin jälkeen linnassa on asuttu, mutta yläkerrokset jätettiin alkuperäiseen kuntoon. Alakerrasta löytyy uudempia huonekaluja ja sinne vedettiin myös sähköt vielä Brahen suvun aikana. Kun linna siirtyi valtion omistukseen, suoritettiin siellä valtaisa restauraatio.

Takka tunnelmanluojaksi, kakluuni lämmitystä varten ja silkkinen, hopeapaljeteilla koristeltu sänky.

Restauroinnin yhteydessä myös tuon sängyn katoksen jokainen paljetti otettiin irti, puhdistettiin ja ommeltiin takaisin. Tarkkaa lukua en muista, opas sen sanoi, mutta miljoonaluokassa mennään. Onnea vaan konservaattoreille.

Ruokasali.

Ruokasalin kattokruunu on Euroopan (maailman) vanhin alkuperäisellä paikallaan oleva kattokruunu. Valitettavasti lasimassa oli huonoa, ja kruunu murenee hitaasti mutta varmasti.

Kreivittären vuode

Nahkatapettien väri oli täällä säilynyt vähän paremmin. Huomaa myös hauskat kattopalkit.

Vaaleanpunainen oli kuninkaallinen, tosimiesten väri.

Yksi kaikkien puolesta!

Kreivin kuollessa keskeytyi myös rakentajien palkanmaksu, eikä kukaan muukaan sitten jatkanut uuden juhlasalin rakennustöitä. Valmistuttuaan se olisi ollut Pohjois-Euroopan suurin juhlasali. Muttei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: eipä ole säilynyt toista keskenjäänyttä juhlasalia 1600-luvulta, niin sen pohjalta voidaan päätellä, miten ne muut on tehty.

Tornihuoneessa oli aseita ja kuriositeetteja, kuten inuiittien hylkeennahkakajakki ja riippumatto Amazonilta. Molemmat kreivinaikaisia ja vanhimpia säilyneitä lajissaan.

Yhdeksästilaukeava, kaikki kerralla. Iskee niin lujaa takaisin, että tappaa ampujansa välittömästi.

Haarniskoja, jousipyssyjä ja pyssyjä.

Aikapommi a'la baroque. Sen asettaneet kanaljat olivat kehuskelleet oveluudellaan liian kovaan ääneen lähikapakassa, ja kreivin joukot löysivät pommin ruutivarastosta ennen kuin se laukesi.

Alakerran vessa oli onneksi moderni, vaikka siellä pystyi ihastelemaan entisaikojen toilettiesineistöä.

Lisäyksiä blogosfääriin

Oon koneella ehkä vähän liian paljon. Toisaalta se on melkein ainoa tekeminen, mitä minulla iltaisin on. Seuraan paljon kaverien, tuttujen tai muuten vain hyvien tyyppien blogeja Bloggerin ja Livejournalin kautta, mutta nyt keväällä listaani on liittynyt pari ruotsinkielistä historia-aiheista blogia, joiden kirjoittajia en suoraan tunne.

Suomenkin lehdistö on pikkuisen uutisoinut Riddarholmin kirkon kaivauksista ja kuningas Maunu Ladonlukon maallisten jäännösten etsimisestä. Ensin avattiin hauta, missä miehen piti olla, mutta sen ruumiit olivatkin parisataa vuotta liian nuoria. Seuraavaksi Ladonlukkoa etsittiin Karl Knutsson Bonden haudasta, mutta siellä taitaa olla Kaarle perheineen, ainakin ajoitus täsmää. Tämä herättää kaksi hyvää kysymystä: missä Maunu Ladonlukko on ja kenen perhe hänen haudassaan on. Karl Knutssonin hautaa avatessa löydettiin kuitenkin keskiaikainen tiiliseinä, jonka taakse pitäisi nyt päästä. Tätä projektia ja sen herättämiä kysymyksiä voi lukea tutkijoiden blogista.

Täysin toisen aiheen kautta päädyin Charlotten blogiin. Muistaakseni hän kirjoitti siitä, miten Suomeen muuttaneeseen ruotsalaiseen suhtaudutaan vihamielisesti. Ehkä hänkin on sitten omalta osaltaan mukana siinä Suuressa Suomenruotsalaisessa Salaliitossa, jonka ylevimpänä tavoitteena on alistaa suomenkieliset pakkoruotsin avulla. Tutustuttuani blogiin tarkemmin huomasin, että nainenhan on historiantutkija ja vielä tarkemmin keskiajan sukupuolihistorian tutkija. Välillä päivityksissä on myös perhe-elämää ja muffinssiohjeita, mutta mielestäni parhaimpia ovat juurikin pohdinnat siitä, miten sukupuolentutkimusta sovelletaan historiaan ja erityisesti siihen keskiaikaan.

Aihe tuntuu olevan arka, ja välillä kommenteissa käydään tulistakin keskustelua siitä, pitäisikö kaikki feministit ampua. Kärsivällisesti ja ymmärrettävästi Charlotte jaksaa kuitenkin selvittää sukupuolentutkimuksen peruskäsitteitä ja niitä ongelmia, mihin hän ja muut ovat tutkimuksessa törmänneet. Viimeisin teksti käsittelee juurikin yhtä suurta ongelmaa: missä määrin voidaan puhua naisen alisteisesta asemasta, jos nainen ei koe olevansa alistettu. Historian suhteen väitetään usein, että naisia on kautta aikojen alistettu mitä moninaisemmin keinoin, ja suurimmaksi osaksi se pitää paikkansa. Mies on vuosisatoja ollut perheen pää, tyttäret ovat perineet vähemmän kuin pojat ja nainen ei ole kelvannut esimerkiksi todistamaan oikeudessa toisen syyttömyyttä. Miehet näkyvät lähteissä enemmän ja paremmin, ja naisten (kuten myös alaluokan ja lasten) tutkiminen tapahtuu pääasiassa ylä- tai keskiluokkaisten miesten kautta. Kuitenkin naiset eivät ole kokeneet olevansa alistettuja, vaan pitävänsä hallussaan sitä paikkaa, mikä heille maailmassa kuuluukin. Toimiva avioliitto, perhe ja yhteiskunta oli loppujen lopuksi kaikkien etu. Charlotte vetää yhteyden myös nykyaikaan ja erityisesti musliminaisten pukeutumiseen: jos muslimi haluaa pukeutua burkhaan tai niqabiin, eikö hän ymmärrä omaa parastaan vai marssiiko hän oikeuksiensa puolesta? Ranskassa naiset ovat mellakoineet sen puolesta, että saavat pukeutua miten haluavat.

Tietysti on hyvin ja oikein, ettei ihmisen tulevaisuutta määritä se, mitä jalkojen välistä löytyy. Taistelu tasa-arvon ja naisten oikeuksien puolesta on tärkeää, vaikka sitä kuinka ajattelisi historiallisessa kontekstissa. Naisten alistamisen historiassa näkyy kuitenkin selkeästi se, miten nykyajan käsitteitä ja ajattelumalleja siirretään menneisyyteen, eikä pyritä lähestymään aikakautta sen omista lähtökohdista käsin. Toisaalta ei ihminen ole koskaan vapaa lähipiirin ja yhteiskunnan asettamista toiveista ja vaatimuksista, ja elanto on pakko tienata jostain. Biologialla on myös oma osuutensa miesten ja naisten välisessä vastakkainasettelussa, mutta kuinka suuri se on ja kuinka suuri sen annetaan olla, on jo ihan toinen juttu.

Gradulainen

Aika alkaa loppua. Kesäkuun alussa se kirkastui, että suurin osa on jo takana ja kohta on lähdön aika. Vähän ristiriitaisissa tunnelmissa siis, toisaalta pitäisi ehtiä täällä tehdä vielä pari juttua, toisaalta kotiin on jo kauhea ikävä. Olin ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseni kirjoittaa gradua täällä ollessa, kuten tosta infoboksistakin näkee, mutta käytännön toteutus on jäänyt nysväilyasteelle. Olen minä sentään jotain saanut aikaiseksi, mutta työn ja gradun yhdistäminen on vaikeaa.

Niille, jotka eivät aiheesta ole tarkemmin kuulleet, tiedoksi saatettakoon että jatkan gradussani jo seminaarityössäni hyväksi havaittua aihetta: alkoholijuomia 1500-luvun Suomessa. Aikakausi on rajautunut lähinnä sen perusteella, että väkeviä alkoholijuomia ei silloin vielä yleisesti käytetty ja toisaalta 1500-luvulta on paremmin lähteitä kuin edeltäviltä vuosisadoilta mutta vanhat käytännöt ovat monesti vielä voimassa ja lähteistä luettavissa. Työ käsittelee toivottavasti aihetta monipuolisesti, mutta kantava ajatus on tämä: alkoholijuomat, lähinnä olut, kuului päivittäiseen ravintoon uuden ajan alussa. Se on tunnustettu fakta, ja nykyajan mittapuilla kulutus on ollut niin suurta, että väistämättä ihmisillä oli jatkuvasti alkoholia veressään. He eivät kuitenkaan kokeneet olevansa humalassa. Jos humalatilaa ei määritelty promilleilla tai edes kulutuksella, miten se määriteltiin? Mikä oli sallittua alkoholinkäyttöä ja toivottua humaltumista, mikä ei? Suoraan tähän kysymykseen tuskin pääsen vastaamaan, mutta toivottavasti alkoholioloja rajaamalla (mitä juomia oli, millä hinnalla, miten kruunu rajoitti alkoholikauppaa ja miksi) pääsen edes vähän lähemmäksi vastausta.

Viime viikolla sain uudelta työkaverilta todella hyvän listan kirjoja, joista tietenkään yhtäkään ei Suomesta löydy. Yliopiston kirjasto on kesäaikataulussa, enkä pääse vapaa-aikana hakemaan uutta kirjastokorttia, tai edes kysymään saanko sellaisen kun vaihtovuoden kortti on joutunut hukkaan, enkä oikeastaan tiedä, ehtisinkö edes lukea niitä kirjoja ja olisiko parempi vain antaa olla ja pärjätä sillä, mitä Suomesta löytyy. Kirjat pitää lainata, sillä suurin osa on varastossa ja ne pitää tilata sieltä ja siihen tarvitaan kortti. Lounastauolla tietty voisi kipittää mäen ylös, kun kirjasto ei ole kaukana.

Olen tähän asti lukenut kirjastossa keskiaikaisia kiltasääntöjä, kun ne on käsikirjaston puolella. Ja siellä on jännää settiä, jopa. Killan juominkeihin piti kaikkien osallistua, siellä piti käyttäytyä hyvin, ei saanut puhua toisten päälle, läikyttää olutta, lyödä toveria tai oksentaa lattialle, mutta silti piti juoda samaan tahtiin muiden kanssa, sakon uhalla tietenkin. Todellinen haaste kenelle tahansa kunnon miehelle. Naisten ja renkien tuominen juominkeihin oli erikseen kielletty. Tämä teos onneksi löytyy tutun jatko-opiskelijan työhuoneesta, joten ihan niin hätä hyvien muistiinpanojen kanssa ei ole. Mokasin jo alussa viittausjärjestelmän, joten se pitää ainakin tarkistaa sit kirjoitusvaiheessa.

Gradun tekeminen kokopäivätöiden ohella on huono ajatus. Tosin sillä on nyt pärjättävä tämän vuoden ajan. Kyllä se etenee, mutta tuskastuttavan hitaasti. Pitäisi tehdä vähän joka päivä, mutta mulla vauhtiinpääseminen kestää yleensä sen verran että sitten pitää mennä jo nukkumaan. Viikonloppuja ja harvoja vapaapäiviä en viitsisi uhrata toisenlaiselle työnteolle, mutta kai se on pakko. Ja olen minä täällä vähän edistynytkin, pari kirjaa on luettu, kolmasosa työstä hiottu kohtuulliseen kuntoon ja aineistoa on pyöritelty ympäriinsä. Se tärkein kuitenkin puuttuu: kirjoittaminen. Toiset kirjoittavat raakatekstiä ja muokkaavat sitä kyllästymiseen asti, kun taas mä tykkään tehdä aika valmista materiaalia. Kaikki pitäisi olla luettuna ja hoidettuna ennen kuin istuu alas ja kirjoittaa. Käytännössä se ei tietenkään onnistu.

Joulukuussa pitäisi tulla kohtuullisesti veronpalautuksia, tarkkaa summaa en vielä tiedä kun ilmoitin työmatkakulut vasta ehdotuksen tultua. Niiden ja loppuvuoden töiden turvin vois hyvin pitää joulukuun gradunkirjoituskuukautena. Tai siis ainakin aattoon asti. Ehkä se on lahja itselleni. Tosin sitä ennenkin on kyllä pakko tehdä koko ajan vähän jotain, mutta silloin viimeistään on pakko olla suunnitellun laajuuden verran tekstiä tai ainakin sen verran, että se kelpaa ja riittää.

Snerikes vårbal 2012 ja vanhan kuorolaisen muistelot

Nonni, nyt on tämänkin aika! Eihän tanssiaisista ole vierähtänytkään kuin kolme viikkoa. Tällä kertaa on kuitenkin hyvä syy. Heti tantsujen jälkeen poikaystäväni tuli viikoksi, joten en ehtinyt päivittää, enkä valitettavasti myöskään siirtää kuvia kamerasta koneelle. Toukokuun vikana viikonloppuna seuraamme liittyi myös pikkuveljeni, joka iloisesti kameralla leikittyään tuli tyhjentäneeksi koko muistikortin. Onneksi oli toinen kortti, joten sain pelastettua tyhjentyneen kortin jatkotoimenpiteitä varten ja kuvattua vähän meidän Tukholman-reissua.

Pari viikkoa meni pohtiessa, miten kuvat ja erityisesti videot saisi talteen. Netti on pullollaan erilaisia tiedostonpelastusohjelmia, mutta suurin osa maksaa. Myös ne, jotka mainostavat olevansa ilmaisia, maksavat, jos haluat tallentaa kuvat itsellesi. Suurin osa näyttää ilmaisversiossa vain vihjailevat pikkukuvat. Kaikille on kuitenkin yhteistä se, että kameran pitää näkyä kirjaimena tietokoneella. Canonin kamerat eivät tätä tee, joten lainasin töistä muistikortinlukijan. Jostain kumman syystä yhdenkään pelastusohjelman ilmaisversio ei siltikään löytänyt kortilta mitään, ja aloin jo pelätä, että kortti olisi kokonaan formatoitu. Koska kuitenkin moni googlelainen oli näillä ohjelmilla saanut paljon huonokuntoisemman korttinsa pelastettua, ajattelin, että vika saattaa olla kortinlukijassa. Niinhän se olikin: Claes Ohlsonin halvimman mallin kanssa homma sujui kuin tanssi. Tosin sitten piti myös maksaa parisataa kruunua laitteesta ja toisen verran ohjelmasta. Oh well. Siihen on ikuinen käyttöoikeus, joten jos jonkun muun pikkuveli tai joku ihan itse poistaa vahingossa kuvia muistikortilta, multa saa apuja.

Mutta siis. Näitä kuvia ja videoita katsellessani mua ei harmita raha yhtään. Harmittaa vain se, etten asu enää Uppsalassa kuin pari viikkoa.

Jokaisen opiskelijan pitää kuulua osakuntaan. Kun olin täällä vaihdossa, sain itse valita osakuntani, mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Osakunnat ovat syntyneet maakuntien pohjalta, ja yleensä opiskelija valitsee sen osakunnan mistä on kotoisin. Osakuntien jäsenmaksut vaihtelevat, samaten niiden järjestämä toiminta. Valinta piti kuitenkin tehdä aika nopeasti, ja koska kaikki osakunnat sijaitsevat keskustassa, järjestivät sitsejä ja jokaisella oli kuoro, nappasin jonkun. Ja kuinka hyvän valinnan teinkään!

Osa suomalaistutuistani, jotka ovat opiskelleet Uppsalassa, valitsivat Västmanlands-Dalan eli tuttavallisemmin V-Dalan siksi, että heidän osakuntatalonsa on Alvar Aallon suunnittelema (ja sen kyllä huomaa). Oma valintani kohdistui Södermanlands-Nerikesin osakuntaan, SNerkesiin, joka on yksi Uppsalan yliopiston vanhimmista osakunnista. Osakuntatalokin, pinkki linna, on rakennettu 1800-luvun lopulla.

Koska opiskelujen vastapainoksi pitää olla hupia enkä ollut laulanut kuorossa sitten abivuoteni, päätin mennä osakunnan kuoroon mukaan. Olin aluksi vähän skeptinen kuoron osaamisesta ja siitä, millaisia ihmisiä siellä on, mutta onneksi pelkoni oli turha. Ihmiset olivat ihania, osalla oli musiikkitaustaa ja osalla ei, mutta kaikki halusivat laulaa. Juurikin ajatus siitä, että kuoroon ei ole pääsykokeita tai -vaatimuksia, herätti epäilykseni sen tasosta, mutta jo ensimmäisissä harjoituksissa kävi ilmi, että taso oli melkein yhtä hyvä kuin Lahden musiikkiluokilla. Ehkä jopa parempi, sillä miesääniä oli enemmän ja kaikilla oli hauskaa.

Juuri kuoron parista ovat vaihtosyksyni parhaimmat muistot. Monipuolinen ohjelmisto, johon kuului perinteisten kuorobiisien lisäksi opiskelijalauluja, juomalauluja (Helan gåria neliäänisenä!), rock-klassikoita, poppia ja tasan sitä mitä sattui huvittamaan. Kuoro esiintyi osakunnan sitseillä ja järjesti omia juhliaan. Suomen-risteily kuului myös ohjelmaan, enkä 24 tunnin kuluessakaan päässyt yli ajatuksesta että olin ruotsalaisten kanssa ruotsinlaivalla. Ihana perinne on myös yölliset serenadit: kuoron miehet käyvät laulamassa naisille serenadeja kevättanssiaisia edeltävänä yönä ja vastaavasti naiset käyvät laulamassa miehille Lucian päivän aamuna.

Näiden ihanien muistojen siivittämänä otin yhteyttä kuoroon heti kun olin kaupunkiin saapunut. Kuorolla oli kiire treenatessa kevätkonserttiin ja -tanssiaisiin, joten viikottaisiin harjoituksiin minun ei kannattanut osallistua, mutta tanssiaisiin olisin kuulemma tervetullut kuoron vieraana. Kiitin kutsusta, ilmoitin tulevani ja aloin etsiä mekkoa ja asusteita, sillä tanssiaisiin pukukoodina on frakki eli naisilla pitkä iltapuku. Jos olisin ollut fiksu, olisin ehkä ottanut Suomesta mukaan esim. korkkarit ja pikkulaukun, mutta ehkä alitajuisesti halusin tekosyyn ostaa sellaiset täältä. Hehe.

Jossain kohtaa tapahtui kuitenkin informaatiokatkos: olin kuvitellut, että ihminen, jonka kanssa olin jutellut, vastasi järjestelyistä ja kun viikkoa ennen aloin kysellä maksutietoja, kävi ilmi, ettei hän oikeastaan vastaa mistään. Ilmoittautuminen oli mennyt jo kiinni ja jonoakin oli. Ehkä vähän itku ehti tulla, mutta pääsin kuitenkin jonotuslistalle. Kaksi tuntia ennen tanssiaisten alkua sain tietää, että minulle on peruutuspaikka. Jes! (Kaikki kuvat löytyy Picasasta ja videot Youtubesta)

Osakuntatalon pihalla

Ruotsalaisissa hautajaisissakin on kuulemma hauskempaa kuin suomalaisissa häissä. Tämä kansanlaulu vedettiin pihalla. Se on ilmeisesti vakiohjelmistoa, kun itsekin muistan sen parin vuoden takaa.

Pihalta siirryttiin myöhemmin esiintymään varsinaisille sitseille.

Ekaksi esitettiin vähän perinteisempää...

 ...ja sitten vähän uudempaa musiikkia.

Sit kuoro siirtyi alakertaan pitämään omia sitsejään. Neliäänisyydestä ei tingitty, mutta jakautuminen kahteen huoneeseen ja se, että noin puolet ei nähnyt kuoronjohtajaa, vaikeutti vähän tempossa pysymistä. Alkoholilla ei ollut tietenkään osuutta asiaan.

Ei.

Jottei menisi vain istumiseksi ja laulamiseksi, välillä sai kuunnella ja katsella esityksiä. Näistä videoista osa meni muistikortin mukana, enkä saanut tallennettua ihan mahtavaa puhetta (laulua) naiselle.

Osakunnan torvisoittokuntakin kävi esiintymässä.

Sit alkoi pimetä.

Tietysti kuoro teki torvisoittokunnalle vastapalveluksen. HB piti omia bileitään tornin huipulla.

Lopuksi sai kuunnella vielä uskomattoman kaunista serenadia. Siihen ei tosin ilta päättynyt, vaan siirryimme tanssilattian puolelle. Joskus pikkutunneilla hipsin kotiin, vaikka kovimmat sissit jatkoivat frakki päällä suoraan sillikselle. Jälkeenpäin vähän harmittaa, etten liittynyt sissiseurueeseen, sillä sitten olisi sekin opiskelijaelämän ilo koettu.

Hyvää kansallispäivää, Ruotsi!

Tänään vietetään Ruotsin kansallispäivää. Kuulin koko perinteestä ekan kerran vasta viime vuonna, ja välittömästi piti tarkistaa, mikä Euroopan vanhimman kuningasvallan on itsenäiseksi tehnyt: Kustaa Vaasan kruunajaispäivä. Varsinaisesta itsenäistymisestä ei ole kuitenkaan kyse, siksi päivä ei olekaan itsenäisyyspäivä vaan kansallispäivä. Minulle kelpaa, sillä kyseessä on vapaapäivä jo vuodesta 2005 lähtien.

Olenkin juhlinut Ruotsin kansaa nukkumalla pitkään ja tekemällä gradua, vaikka eilen uhkasin töissä lähteä kaupungille siniristilipun kanssa. Ilmeisesti jonkin paakelsin voi nauttia päivän kunniaksi, ja Skansenilla olisi kunnon juhlat. En kyllä nyt taida. Laiskotus iski.

Eilen onnistuin pelastamaan muistikortilta kevättanssiaisten kuvat ja osan videoista. Pikkuveljeni onnistui kameralla leikkiessään viikko sitten poistamaan koko sisällön, mutta onneksi pystyin vaihtamaan toiseen muistikorttiin ja kortin sisältö saatiin pelastettua. Kuvia jakoon sitten myöhemmin.

Eilen juhlittiin myös uusia ylioppilaita. Järjestys on vähän hämäävä, sillä koulunkäynti ei suinkaan loppunut eilen, vaan jatkuu ilmeisesti vielä ainakin viikonloppuun. En ole ihan varma. Tuoreet ylioppilaat ajelivat rekoilla ympäri keskustaa kuin penkkariajoissa konsanaan, paitsi että keli oli vähän armollisempi kuin oman penkkariajeluni -30 astetta. Lisäksi naisylioppilaalla pitää olla valkoiset vaatteet, ja juhlasta tuntui puuttuvan sellainen pönötys, mitä suomalaisissa ylioppilasjuhlissa on. Kummassakin on kuitenkin puolensa: jos ylioppilasmekko ulottuu hädin tuskin vesirajaan ja nuori on kännissä jo ennen iltapäivän juhlallisuuksia, otan ehkä mielummin suomalaiset juhlat. Tosin Suomessakin on viime aikoina unohdettu, että naisen säädyllinen juhlapuku peittää ainakin polvet.

Hummani hei

Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla, lauloi Rautavaarakin aikoinaan.

Tänään kilahti tilille viimeinen opintotuki. Se oli nyt siinä, se yhteiskunnan tuki, enkä minä ole vieläkään valmis.

Olisin ehkä voinut valmistua viidessä vuodessa, jos olisin oikesti halunnut. Syynä ei ollut se, etten olisi tiennyt, mitä haluan, ja olisin haahuillut lukemassa ja tekemässä vähän sitä ja tätä, mikä ilmeisesti joidenkin opintoja venyttää. Minä en halunnut valmistua viidessä vuodessa. Halusin lähteä vaihtoon, odotella sopivia kursseja (esim. niitä museologian perusopintoja), ottaa opiskeluajastani kaiken irti ja nyt vielä lähteä tänne ulkomaanharjoitteluun. Halusin lukea sivuaineita ja kielikursseja ja opintosuorituksia onkin kertynyt sen kolmensadan pisteen verran, mikä maisteriin vaaditaan. Se gradu tosin edelleen puuttuu, ja muutama pienempi suoritus sen lisäksi.

Huputiti hummani hei. Jos vaikka tuolla ilmaisella rahalla maksais paluumatkan.