Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla, lauloi Rautavaarakin aikoinaan.
Tänään kilahti tilille viimeinen opintotuki. Se oli nyt siinä, se yhteiskunnan tuki, enkä minä ole vieläkään valmis.
Olisin ehkä voinut valmistua viidessä vuodessa, jos olisin oikesti halunnut. Syynä ei ollut se, etten olisi tiennyt, mitä haluan, ja olisin haahuillut lukemassa ja tekemässä vähän sitä ja tätä, mikä ilmeisesti joidenkin opintoja venyttää. Minä en halunnut valmistua viidessä vuodessa. Halusin lähteä vaihtoon, odotella sopivia kursseja (esim. niitä museologian perusopintoja), ottaa opiskeluajastani kaiken irti ja nyt vielä lähteä tänne ulkomaanharjoitteluun. Halusin lukea sivuaineita ja kielikursseja ja opintosuorituksia onkin kertynyt sen kolmensadan pisteen verran, mikä maisteriin vaaditaan. Se gradu tosin edelleen puuttuu, ja muutama pienempi suoritus sen lisäksi.
Huputiti hummani hei. Jos vaikka tuolla ilmaisella rahalla maksais paluumatkan.
Olet tehnyt isot kasat hommia joka vuosi, joten ei ole hävettävää tai seliteltävää. Ja juuri noin, opiskelussa tärkeintä on se opiskelijaelämä, kaikkine itkuineen, nauruineen ja lauluineen. Ei kiirettä! terv. tuleva lisäajan hakija
VastaaPoistaMutku osa niistä ihmisistä, joiden kanssa on tullut itkettyä, naurettua ja laulettua on jo maistereita. Onneksi tosin on sekin puoli, joka ei vielä ole.
VastaaPoistaTotta tuokin puoli. Noh, kohta olet sinäkin siellä arvorikkaassa joukossa ja juomme skumppaa sen kunniaksi. Tosin, heinäkuu koittaa pian, joten voidaan varmasti juoda ja laulaa ja vähän tirauttaa muuten vain, ihan sekaseurassa (hui!). Ehkä eräällä mökillä?
VastaaPoistaHah, ei heinäkuussa vielä mitään maisterisjuhlia vietetä, mut mökille onneksi saa tulla ylioppilaatkin! Ja hyvät tyypit vaikkei olis.
Poista